Palaan tämän ikivanhan blogini pariin. Lueskelen huvittuneena. Tulen ajatelleeksi, miten naurettavan helppoa kaikki joskus olikaan. Tai noh, kaikki ja kaikki, mutta koulu ainakin. Viime kirjoituksesta on kulunut lähes päivälleen vuosi. En tiedä miksi eksyin taas tänne, mutta syy lienee sama kuin vuosi sittenkin; talvilomaillan myöhäistä toimeettomuutta.

19 päivää. Ei, 18. Kemian kirjoitukset painavat päälle. Olo on välillä kuin tyhjässä huoneessa, jossa ei ole kuin minä, maol ja laskin. Seinät kaatuvat päälle huutaen sitä tosiasiaa, että kertauskurssista huolimatta en osaa mitään. MITÄÄN. Kertauskurssi oli valaiseva. Kuusi tuntia viikossa sain ripotella suolaa haavoihini, päivä päivältä tuntea yhä vahvemmin sen, oman osaamattomuuteni. Osaan tehdä YO-kokeessa yhden tehtävän, tehtävän nro 2. Muita, noh, niitä on turha edes yrittää.

Yöpöydälläni on kasa Mooli-kirjoja. Mooli 1, 2 ja 3 on jo kahlattu läpi, 4. kirjaa aloitin eilen ja nukahdin. Hapetuslukuja, kah. Olen kokenut joitain valaistumisia. Ensinnäkin, yhdisteiden nimeämisessä on logiikkaa, samoin kuin kakkoskurssin orbitaaliasioissa. Orbitaalit menevät kyllä edelleen aivan ohitse, mutta luulen että ahkeralla harjoittelulla voin vielä oppia jotain nimeämisistä ja funktionaalisista ryhmistä. Kurssi viisi on häpeäpilkku. Olen rämpinyt lähes kaikki kemian kurssit läpi hyvällä arvosanalla (8), mutta 5. kurssi kosahti. Seiska ei maistu. Miksi tasapainoreaktiot ovat niin vaikeita ja puskuriliuoksissa käytetään outoja kikkoja?

YTL tulee varmaan pian uniinikin. "Ette opiskele ylioppilarkirjoituksia, vaan elämää varten." Tästä on kyllä elämä kaukana.